TuijaLindfors

Moninaisuus on rikkautta

  • Moninaisuus on rikkautta

" Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää".Hienon päivän ilta asettaa kirjaimet sanoiksi tasa-arvon päivänä Minna Canthin tiivistämässä lauseessa.

 Äiitini kirjoitti runoja ja lauloi. Puolikuollutta elämää äitini pakeni niin paljon, että unohti nukkua.Vuorokaudet menettivät värinsä ja aikaa ei ollut tai oli.Lopulta,se oli silloin, me lapset emme saaneet tavata häntä- äiti ei kyennyt hoitamaan meitä. Muistan sen jälkeisiä tapaamisiani, muistan istuneeni huoltoaseman kahvioissa äitiäni vastapäätä, mukana oli valvova silmä.Sain äidiltäni nuken, jolla oli pitkät kultaiset hiukset, leikkikaverini kyni ne. Muistan äitini lääkkeiden tuoksut ja nopean puheen. Minna Canthilla oli vahva psyyke, kenties paljon ihmisiä ympärillä. Äidilläni oli herkkä mieli ja ympäröiviä suruja.Kenties äitini ei uskaltanut ajatella sitä, ettei ajattelisi, mitä muuta ajattelevat.Tasa-arvoa äitinikin ajatteli, kohtuullista kohtelua ja hän rakasti-rakasti niin paljon,ettei halunnut elää ilman perhettä.Eikä kukaan äidiltäni kysynyt, mikä on hätänä.Lääkärit suosittelivat pakkokeinoja ja äiti menetti meidät, äidin oikeutensa.

Mielen sairaudet lokeroivat vieläkin;  on ne hullut ja hullun lapset.Ja ne hiippailevat katuja  kulkevat yksin puhuvat, pelottavat ihmiset.Eihän niille uskalla puhua, sehän voi tarttua, siis se hulluus.Silti kaikki olemme joidenkin lapsia, meillä on menneisyys, meillä on elämä.Samoine tunteinemme. Kuka tuntee herkemmin, kuka kovettaa itsensä.Aiemmat hoitotavat olivat usein ihmisarvoa alentavia, oli eristystä, pakkositeitä, raskaita lääkityksiä. Mielen sairauksia osataan nykyisin hoitaa, vaikkakaan ei riittävän hyvin.Tiedämme, että riittävä kohtaaminen ja kuuntelu hoitaa enemmän kuin mitkään psyyken lääkkeet.Ymmärrämme, että jos sairastunutta tuetaan riittävästi, se kertautuu positiivisella tavalla lähipiirissä. Silti pelkäämme, ,mitä?Eri tavalla ohjelmoitua mieltä,vaativaa katsetta, erilaisuuttako? Ja onko kohtaamista riittävästi?

Rinnastan tieten tahtoen Minna Canthin lauseen äitini elämään.Molemmat aikanaan omalla elämällään hakivat oikeutta olla oma itsensä.Molemmille puolikuollut elämä merkitsi itsensä ohittamista, näkymättömyyttä omana itsenä. Kaikilla vain ei ole  tänä päivänäkään mahdollisuutta elää itsensä näköistä elämää.  Niputamme, lokeroimme ja ohjelmoimme jo pieninä lapset sukupuolisidonnaisiin rooleihin, siis vieläkin, ja kohtaamme arjessa ihmisiä, jotka ovat rikki omassa kehossaan.Näen työssäni kaikki ne huutavat, häiriköivät lapset ja nuoret valtavan nälkäisinä hyväksyvälle katseelle.Monet heistä ovat pieniä sankareita.Kaiken ahdingon keskellä he tulevat vaatimaan oikeuttaan olla omanlaisia,monenlaisine elämäntarinoineen.Osan elämään on tullut suuri muutos kotimaan vaihtuessa, osalla on oma perhe hajonnut, osalla on suuri kamppailu oman mielensä kanssa. Osa lapsista ja nuorista oppiikin eri tavalla, joku tarvitsee kannustavan aikuisen sanoja lähes taukoamatta, joku  hiljaisuutta.Jollekin yhden kirjaimen lausuminen on yhtä vaikeaa kuin matematiikan funktiot toiselle.Ja samojen asioiden kanssa kamppailevat aikuisetkin. Elämä on lettoa, jossa on joskus mättäitä, joille astua. Eikä kukaan toistaan parempi ei huonompi.Näemme vain ihmisiä, moninasia.Onko meillä aikaa, tilaa ja paikkaa kohdata? Että voisimme  olla valveilla tai ainakin olla vajoamatta puolikuolleeseen elämään? Moninaisina itsenämme. Sillä yhdessä olemme koko maailma.

 


 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän KimmoHoikkala kuva
Kimmo Hoikkala

Ihan hieno Puheenvuoro. Erilaisuus on nimenomaan rikkautta. Toisaalta lapsille on aina pyrittävä tarjoamaan turvallinen koti. Kuka vaan voi sairastua esimerkiksi synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja tarvitaan pehmeämpiäkin sosiaalisia interventioita kuin huostaanotto ja kokemukseni mukaan lastensuojelu on kehittynyt 1990-luvun alusta.

Käyttäjän TuijaLindfors kuva
Tuija Lindfors

Kiitos kommentistasi! Olen samaa mieltä, että lapsella pitää olla turvallinen koti, mutta äidit, isät, (kuka vaan) voisivat saada tuettua apua vaikeina kriisiaikoina, jotta hankalien tilanteiden yli päästäisiin. Mielen sairaudet ja niiden pahimmat vaiheet voivat kulkea sykleissä, joten tukiverkko ( jos esim. sukulaisia ei ole) neuvoloiden, perheneuvoloiden ja sosiaalitoimen kanssa voisi auttaa.Huostaanotto on tietysti viimeisin keino,ja aina pitäisikin puhua lapsen parhaasta.

Toimituksen poiminnat